Kiinalaisen lääketieteen voi määritellä olevan Kiinassa syntynyt lääketieteen muoto, jossa vaikuttaa länsimaisen lääketieteen ihmiskuvasta poikkeava filosofinen ja ilmiöiden välisiin suhteisiin keskittyvä ihmiskäsitys. Yhdistämällä kiinalaista lääketiedettä länsimaiseen ajatteluun voidaan täyttää aukkoja kehon ja mielen sekä teorian ja käytännön välillä. Mystiikka ja tarinat eivät ole osa vain kiinalaista lääketiedettä. Varhaishistoriassamme eri kansat ovat parantaneet sairaita samankaltaisin menetelmin, esimerkiksi karkoittaneet taudinaiheuttajia rituaalein (shamaanit) ja tästä lääkinnälliset tiedot ja taidot ovat kehittyneet lääketieteelliseksi järjestelmäksi. Luonto oli muinaisissa kulttuureissa ihmisen suurin uhka ja kunnioitus luonnon voimia kohtaan synnytti uskon jumaluuksiin ja magiikkaan. Jumalilta toivottiin suojelusta sairauksien ja luonnononnettomuuksien koetellessa ihmisiä. Kaikki mitä ei voitu ymmärtää, oli jumalallista.
Kiinalaisen lääketieteen tarkkaa alkuperää on vaikea määrittää koska historiasta ei ole säilynyt kaikkea tietoa sillä Tang-kauden alkamiseen asti (vuosi 618) hyvä luku- ja kirjoitustaito olivat harvinaisia. Lisäksi kiinalainen lääketiede on saanut osittain vaikutteita kehittymisalueensa kansanperinteistä ja uskonnoista. Taolaisuus on kiinalainen filosofia ja uskonto ja on korostanut erityisesti filosofista moninaisuutta, luonnonmystiikkaa ja yksilökeskeisyyttä. Kiinalaisen lääketieteen varhaisimmissa muodoissa on viitteitä Shang-dynastian aikaisesta (1600 eaa. – 1046 eaa.) samanistisesta ajattelusta ja Zhou-dynastian aikaisista (1046 eaa. – 256 eaa.) filosofisista koulukunnista.
Keltaisen keisarin hovi ja mystiikka kiinalaisessa lääketieteessä
Yksi tunnetuimmista Kiinan myyttisistä hahmoista on Keltainen keisari eli Huángdi. Huáng tarkoittaa keltaista. Hän oli myyttinen jumalkeisari, joka kuvattiin ihmishahmoiseksi ja häntä pidetään ihmisten kantaisänä. Ihmiskunnan esi-isänä hänestä kerrotaan useita tarinoita ja keisarin sekä hänen ministeriensä sanotaan keksineen esimerkiksi kompassin, astronomian ja kalenterin. Mytologian mukaan kun Keltaisen keisarin aika maan päällä oli ohi, keltainen lohikäärme vei hänet salamoiden saattelemana.
Keisarin neuvonantajista korkea-arvoisin oli henkilääkäri Qibó. Hänen kerrotaan opettaneen Keltaiselle keisarille kiinalaisen lääketieteen perinteen, jonka tämä tallensi ensimmäiseen kiinalaisen lääketieteen teokseen Huángdi Neijing (Keltaisen Keisarin Sisätautiopin Klassikko). Huángdi Neijing koottiin todellisuudessa kuitenkin vasta noin 300-200 eaa. usean eri kirjoittajan toimesta. Teos on luultavasti maailman vanhin lääketieteen kirja, jota on päivitetty vuosien saatossa: se sisältää kiinalaisen lääketieteen perusteoriat ja hoitokäytännöt. Keltainen keisari tuskin oli yksittäinen historiallinen henkilö. Todennäköisimmin tarusto hänen ympärilleen on syntynyt joko heimon tai heimojumaluuden kautta. Samoin kuin meillä on ollut omat suomalaiset muinaiset jumalamme ja haltijamme sekä tarinat heistä.
Kiinalaisen lääketieteen syntyyn/ kehittämiseen osallistuivat kuitenkin tavallinen kansa, aikansa arvostetuimmat lääkärit ja filosofit. Tavallinen kansa hoiti kotona esimerkiksi Gua sha-kammoilla ja myöhemmin eliitti, lääkärit ja filosofit tallettivat tätä useiden sukupolvien työtä varhaisimpiin säilyneisiin kirjoituksiin. Lääkärit kokosivat käytössä olevat hoitomuodot kokonaisuudeksi. Han-kauden (206 eaa. – 220 jaa.) alkuun tultaessa tärkeimmät yhä käytössä olevista hoitomuodoista olivat saaneet jo alkunsa ja osaa niistä oli systematisoitu jo satojen vuosien ajan. Kiinalaisen lääketieteen historiaa tarkasteltaessa on muistettava että historiallisesti kiinalainen lääketiede ei ollut täydentävää tai vaihtoehtoista lääketiedettä vaan ainoa lääketiede, mitä oli tarjolla Kiinassa ennen länsimaisen lääketieteen tuloa. Sen kautta oli löydettävä vastaukset kaikkiin vaivoihin. Alunperin kiinalaiseen lääketieteeseen on kuulunut esimerkiksi alkeellinen kirurgia, haavojen sitominen, raajojen lastoitus, amputoiminen, alkeelliset silmäleikkaukset ja paiseiden puhkaisu/ leikkaus.
Kiinan varhaisissa kulttuureissa virkamiehillä oli valtaa ja rikkautta verrattuna muuhun kansaan. Kirjoitustaitoa opetettiin naisille salaa perheiden keskuudessa. Oppineisuutta arvostettiin ja kauppiaan ammatti oli kaikkein alhaisin (toisin kuin nykyään). Kauppiaat jäivät yhteiskunnan ulkopuolelle rikollisten, mielenvikaisten ja leskien kanssa. Kirjoitustaidottumuudesta johtuen esimerkiksi naiskätilöiden tai kotona tehtyjen hoitojen kaikkea perinnettä ei ole säilynyt kirjamuodossa.
Varhaisimmat teokset ovat sekavia ja usein ristiriitaisia sillä ne koottiin yhteen eri lääkäreiden ja hoitoperinteiden valikoimasta. Kaikissa merkittävimmissäkin teoksissa on erilaisia näkemyksiä kiinalaisesta lääketieteestä. Me ajattelemme usein kiinalaisen lääketieteen olevan yhtenäinen oppi mutta näin ei kuitenkaan ole. Kiinalainen lääketiede on muuttunut ajan kuluessa ja hoitoperinteet saaneet uusia muotoja. Jotkut käsitteet ovat säilyneet muuttumattomina noin 2000 vuotta, esimerkiksi nykyisinkin käytetään vanhaa, luonnonkäsitteistä lähtöisin olevaa ammattisanastoa mutta itse kiinalainen lääketiede on saanut paljon uutta sisältöä esimerkiksi modernin tutkimustyön myötä.
Kiinassa, Japanissa ja Koreassa kirjat määriteltiin vain lääketieteen alle riippumatta hoitomuodoista: ei tehty usein eroa kiinalaisen tai länsimaisen lääketieteen välille. Kaikkea ihmisen hoitoon liittyviä tietotaitoja arvostettiin ja pyrittiin opiskelemaan mahdollisimman laajasti. Lääkärit erikoistuivat jo Tang-kaudella (600-luvulla) tiettyihin vaivoihin lääketieteen kentän ollessa niin laaja aiheiltaan. Ehkä parhaiten kiinalaisesta lääketieteestä tuntemamme akupunktio on ollut vain osa Kiinan historiallista lääketiedettä. Ennen vuotta 1911 kirjoitetuista noin 5000 teoksesta akupunktiota käsitteli vain 152 teosta. Muuten kirjallisuudessa käsiteltiin yrttejä ja ruokaa, tiettyjä vaivoja ja lääketieteen osa-alueita, eri hoitomuotoja ja ihmisen rakennetta. Erityisesti yrttilääkintä on ollut yksi suosituimmista hoitomuodoista Kiinassa.
Kiinalainen hoitoperinne siirtyi pitkään aikansa kulttuurille tyypillisesti mestarilta oppilaalle tai isältä pojalle. Klassisessa kirjallisuudessa korostuu teoreettinen ote hoitamiseen. Eri kansanluokat (oppinut eliitti, maallikkoharjoittajat) harjoittivat lääketiedettä omalla tavallaan ja teoriat ja käytännöt poikkesivat toisistaan. Esimerkiksi ilmasto, elintavat ja varallisuus muovasivat käytäntöjä ja yrttireseptien sisältöjä.
Silkkitien kukoistuskausi oli Tang-dynastian aikana 600-700 eaa. Sen myötä Kiinaan saapui buddhalaisuuden ja intialaisen lääketieteen, ayurvedan vaikutuksia. Vuonna 443 perustettiin ensimmäinen valtiollinen lääketieteellinen koulu, joka valtiontuen loputtua kuitenkin suljettiin pian. Vuonna 581 aloitti toimintansa lääketieteellinen akatemia, jonka koulutukseen sisältyi muun muassa akupunktiota, hierontaa ja moksibustiota. Vasta 1100-luvulla tulivat ensimmäiset säädökset lääkärin ammatista suojelemaan lääkärin nimikettä. Silti itseoppineet ja sukulaiset hoitivat perhepiireissä toisiaan. Myös luostareissa tarjottiin buddhalaisuudelle tyypillisesti hyväntekeväisyytenä parannusmenetelmiä vielä 1800-luvulla.
Uudenlainen lääketiede (länsimainen lääketiede) saapui Kiinaan lännestä 1800-luvun lopulla. Uudet teoriat haastoivat 1900-luvulla kiinalaisen lääketieteen ja länsimaisen lääketieteen teoria ja opit omaksuttiin koulutuksiin. Etenkin moderni kirurgia ja antibiootit olivat ylivertaisia kulkutautien hoidossa. Kiinan johtajan, Mao Zedongin vuonna 1958 aloittaman Suuren harppauksen (taloudellinen ja sosiaalinen suunnitelma) myötä kiinalaista lääketiedettä pyrittiin modernisoimaan ja yhdistämään länsimaisen lääketieteen kanssa. Uudistusten myötä koulutuksiin kuului isosti myös länsimainen lääketiede. Nykyisin kiinalainen lääketiede on osa katkeamatonta kulttuuriperintöä, jota tutkitaan modernin tieteen keinoin niiltä osin kuin se on mahdollista. Kiinalaiseen lääketieteeseen kuuluu isona osana yksilön oma kokemus hoidoista ja tätä on mahdotonta mitata ja verrata tieteellisin keinoin.
Nykyisin Kiinassa mielletään kiinalainen lääketiede usein joko perinteiseksi kiinalaiseksi lääketieteeksi (Traditional Chinese Medicine eli TCM), joka on pitkälti Maon Suuren harppauksen yhteydessä systematisoitu ja yksinkertaistettu muoto akupunktiosta, moxibustiosta ja yrttilääkinnästä. TCM:n lisäksi toinen kiinalaiseksi lääketieteeksi mielletty muoto on oikeastaan moderni lääketiede (Chinese Medicine eli CM) molekyylibiologioineen, magneettikuvineen ja verikokeineen, jossa taustalla vaikuttaa voimakkaasti filosofinen viitekehys ja perinteisten lääkeaineiden tutkiminen. Suomessa kiinalaisen lääketieteen pohjana on usein uudistettu perinteinen kiinalainen lääketiede.
Kiinalaisen lääketieteen käsitteiden ja ajatusten ymmärtäminen vie oman aikansa. Toisaalta jotkut käsitteet on helpompi ymmärtää kuin länsimaisessa lääketieteessä. Kiinalaisen sananlaskun mukaan ”pitkäkin matka täytyy aloittaa yhdellä askeleella.” Kysy, jos et ymmärrä. Älä oleta, jos et tiedä.
Lähteet:
Kirjallisuus: Denis Vinokur: Terveyden kiinalainen käsikirja ja Tuli, Maa, Vesi – Hyvinvointia kiinalaisesta lääketieteestä
Stefan Chmelik (suomennos Petra Oliveira): Kiinalaisten rohdosten salat – Avain terveyteen ja tasapainoon
Kiinalaisen lääketieteen Akatemian opetusmateriaalit (referoitu)